If there ever comes a day
when we can't be together,
keep me in your heart,
I'll stay there forever.
Ajattelin joskus viime syksynä herätellä taas blogin eloon kertomalla että koirat käy metsällä ja minä enemmänkin vietän välivuotta koirien treenaamisesta keskittyen ihan muihin juttuihin. Seuraavan kerran talvella jo lumen ollessa maassa meinasin kirjoittaa tänne että edelleen koirat käy metsällä mutta nyt ne myös vähän jo treenailee tottista ja että syksyllä käytiin joitakin kertoja jäljestämässäkin. Edes pahimmissa painajaisissani en kuvitellut päivittäväni tänne seuraavaksi sitä, että Kaaos on kuollut. Mutta se on, ja nyt viikko kaiken jälkeen ikävä ja suru kulkee jokaisessa päivässä mukana. On niin eri asia luopua vanhasta koirasta kuin 6,5 vuotiaasta, joka vielä vuosi sitten oli kisakoirakin. Ikävä ja suru on läsnä molemmissa tilanteissa, mutta jälkimmäisessä se kaikki tuntuu jokseenkin kestämättömältä. Nyt lukiessani ihmisten blogeista murehtimista puuttuvista SM-ykköstuloksista tai -nollista tekisi mieli kommentoida että niillä ei tee mitään, että teillä on se koira siinä ja se on ihan kaikkein tärkeintä. Siitäkin huolimatta, että itsekin olen tuollaista joskus murehtinut. Luulen jo nykyään osaavani aika hyvin elää hetkessä, tässä ja nyt, mutta sain silti kovan muistutuksen asiasta. Se on kaikki tässä nyt, ja se kaikki voi olla pois pyyhitty huomenna.
Kaaos opetti minulle miten koiria koulutetaan. Se teki lähtemättömän vaikutuksen (hyvässä ja pahassa) moniin ihmisiin ja varmaan vähän myös barbet-historiaa. Se oli ehkä persoonallisin koira jonka tiedän. Sitä jäi ikävöimään niin moni. Herkkä ranskalainen suojelukoira, lohdunkantaja ja supinsurma.
Ja niin kuin minä olisin halunnut pitää sen vielä vierelläni kulkemassa monen monta vuotta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti