Viikko elämästä

Päivät tuntuu kulkeneen sumussa Wiimun kuoleman jälkeen. Itku on jokapäiväistä, en muista itkeneeni edes ketään ihmistä näin paljoa. Huomaan vain odottavani Wiimua takaisin kotiin, mutta se ei taida enää tulla. En saa otettua sen kuppeja lattialta pois enkä sen remmiä naulakosta.

Kaaos ja Kelmi pakottaa onneksi tarttumaan toimeen, ilman niitä en varmaan tekisi muuta kuin surisin kotona. Ikävä on niin valtava, eikä se vain tunnu helpottavan. Toki hetkeksi saa muuta ajateltavaa kun treenailee koirien kanssa, mutta samalla kaikki treenipaikat tuo mieleen Wiimun. Vielä viimeisenä iltana me käytiin tekemässä tokoa tutulla kentällä: vanha idari, ohjattu, jäävät ja kaukot. Muistan kun Wiimu teki vaan niin hyvin. Ehkä se tiesi tokoilevansa viimeisen kerran.

Se tuli niin reippaasti eläinlääkäriin, söi maksapasteijaa odottaessaan nukahtamista. Hyvästelin sitä tunnin siellä aseman lattialla ja kaikki tuntui siinä hetkessä niin lohduttomalta.

Wiimu vain oli kaikista kaikkein.

Kukaan ei koskaan voi sun paikkaa ottaa.

Kukaan ei mun maailmasta tee kauniimpaa.