Valot pimeyksien reunoilla

Ehkä yritän elvyttää tästä vielä jonkinlaista treeniblogia, katsotaan miten käy. Skegu on talven pääasiassa tehnyt tottista ja suunnilleen kerta viikkoon tahdilla myös nomea. Tottis alkaa kyllä kohta tulla ohjaajan korvista ulos eli lievästi sanottuna malttamattomana odotan että lumet sulaa ja päästäisiin maastoihin.

Tottis on muuten kivalla mallilla, mutta ne hypyt... Ja vasta metristä tässä ollaan tahkottu, A on siis ihan koskematon edelleen. Kävin yhden hyppysemman kuuntelemassa ja poimin sieltä treeni-ideoita joita ollaan nyt sitten testailtu. Olen koonnut esteen agiesteestä, kun hallilta on mystisesti kadonnut toko/pk-este. Mutta oikeastaan se on ollut hyväkin, koska sen verran iloisesti välillä rimat lentää. Kahdella ekalla kerralla 80cm hypystä lensin ensin rimat ja tämä ilmeisesti kolhaisi pikkumustaa sekä fyysisesti että henkisesti sen verran että sitten sitä estettä varottiin vähän liikaa. Toissa viikolla hallilla saatiin kaikki hypyt onnistumaan heti kerrasta, joten jospa se tästä :) No korkeus on ollut enimmillään vasta tuo 80cm eli tekemistä kyllä riittää.

Maaliskuun puolessa välissä meillä oli koirakkopaikka Jari Kantoluodon tottissemmaan, jopa ihan viikonlopun molemmille päiville, kiitos lahjakortin. Pidin hänen koulutustyylistään ja -ideologiastaan, ja muita koirakoita oli myös mielenkiintoista seurata. Itse piti vähän väkisin keksiä aihetta mitä tehdä Skegun kanssa ja toisaalta siinä päivän edetessä (Skegu oli koirakoista vikana) aloin miettiä että mikähän tässä koko touhussa on nyt edes aiheena... No selkeni se sieltä sitten ja eniten ohjeita saatiin keskittymisen rakentamiseen/parantamiseen. Yhteistyö on kuulemma tosi hyvää jo nyt. Varsinaisiin liikkeisiin kysyin vinkkiä liik.seisomiseen ja hieman laiha oli anti tämän suhteen. Semma oli ihan mukava piristys tähän väliin, mutta ilman lahjakorttia tuskin olisin mennyt. Ainakaan koiran kanssa.

Nomessa aiheena ovat olleet linjat ja suunnat, lähinnä käytännön metsästystä ajatellen. En ehkä jaksa suunnata siellä koepuolelle, kun ennen sitä pitäisi raahautua taippareihin. Viime kesän taippari ja kanin puuttuva häntä -episodi on vielä tuoreessa muistissa.. Niinpä Skegulla ei nyt sitten virallisesti ole taipumuksia :P

Pääsiäistä!

Pääsiäisen pyhinä oikeastaan vain lenkkeiltiin (välillä vesisateessa, välillä auringonpaisteessa) ja levättiin. Sunnuntaina käytiin kuitenkin treenaamassa pitkästä aikaa hakua! Mentiin Suvin kanssa Hennalaan, jossa olikin hienot valintamahdollisuudet piilojen suhteen: kaikennäköisiä härpäkkeitä lasten leikkikentiltä, mitä vain kuvitella saattoi. Skegu teki ekalla kierroksella ihan vain ilmaisua tasaisella maalla ja suht kivasti pitkän tauon jälkeen homma oli muistissa. Se kyllä tarjosi ennen jokaista rullanottoa ensin maahanmenoa mm:lle, eli varmaan sekoitusta suorapalkkaan? Samoin rullan luovutuksessa oli toivomisen varaa, mutta ihan kiva kokonaisuus silti. Tokalla kierroksella sitten etsintää, kolmella suoralla palkalla. Eka piilo oli leikkimökin kuisti, toka ylhäällä kiipeilytornissa ja kolmas tunnelissa. Eka oli ihan pala kakkua, mutta tokaa Skegu paikansi sitkeästi ja päästi vähän ääntäkin kun ei meinannut alkaa löytyä :P Lopulta maltti riitti ja se kiipesi torniin hakemaan palkkansa. Kolmas taas varmoin ottein. Kiitos Suvi seurasta ja avusta!! :)

Viimeisenä pääsiäispyhänä alkoi sitten taas jonkin pituinen saikku: Skegulta löytyi haava reidestä... AARRRGH!

Ymmärrän toki sitä mitä yrität sanoa,

mutta juuri nyt

minun maailmassani

sanasi ovat täysin tyhjiä.

Minä en halua unohtaa, en piristyä,

en suunnitella tulevaa, en tehdä jotakin muuta.

Ystäväni, tämä suru on kaikki mitä minulla on. 

Älä ota sitä minulta pois.

(Heta Saarelainen)

Onneksi on ne muistot, jotka saa pitää itsellään ikuisesti

If there ever comes a day

when we can't be together,

keep me in your heart,

I'll stay there forever.

Ajattelin joskus viime syksynä herätellä taas blogin eloon kertomalla että koirat käy metsällä ja minä enemmänkin vietän välivuotta koirien treenaamisesta keskittyen ihan muihin juttuihin. Seuraavan kerran talvella jo lumen ollessa maassa meinasin kirjoittaa tänne että edelleen koirat käy metsällä mutta nyt ne myös vähän jo treenailee tottista ja että syksyllä käytiin joitakin kertoja jäljestämässäkin. Edes pahimmissa painajaisissani en kuvitellut päivittäväni tänne seuraavaksi sitä, että Kaaos on kuollut. Mutta se on, ja nyt viikko kaiken jälkeen ikävä ja suru kulkee jokaisessa päivässä mukana. On niin eri asia luopua vanhasta koirasta kuin 6,5 vuotiaasta, joka vielä vuosi sitten oli kisakoirakin. Ikävä ja suru on läsnä molemmissa tilanteissa, mutta jälkimmäisessä se kaikki tuntuu jokseenkin kestämättömältä. Nyt lukiessani ihmisten blogeista murehtimista puuttuvista SM-ykköstuloksista tai -nollista tekisi mieli kommentoida että niillä ei tee mitään, että teillä on se koira siinä ja se on ihan kaikkein tärkeintä. Siitäkin huolimatta, että itsekin olen tuollaista joskus murehtinut. Luulen jo nykyään osaavani aika hyvin elää hetkessä, tässä ja nyt, mutta sain silti kovan muistutuksen asiasta. Se on kaikki tässä nyt, ja se kaikki voi olla pois pyyhitty huomenna.

Kaaos opetti minulle miten koiria koulutetaan. Se teki lähtemättömän vaikutuksen (hyvässä ja pahassa) moniin ihmisiin ja varmaan vähän myös barbet-historiaa. Se oli ehkä persoonallisin koira jonka tiedän. Sitä jäi ikävöimään niin moni. Herkkä ranskalainen suojelukoira, lohdunkantaja ja supinsurma.

Ja niin kuin minä olisin halunnut pitää sen vielä vierelläni kulkemassa monen monta vuotta.