Kesällä 2013 treenailtiin harvakseltaan, tai ehkä oikeamminkin puuhasteltiin vähän sitä sun tätä mutta ei missään nimessä enää niin että kokeet olisivat olleet tavoitteena. Joskus loppukesällä Kaaos tuntui kuitenkin tosi kivalta ja rennolta, ja noissa samoissa fiiliksissä tulin ilmoittaneeksi sen marraskuussa kokeeseen. Sieltä tuli voittajaluokasta kolmostulos, mutta mieli oli hyvä molemmilla ja kaikki alkoi näyttää valoisammalta kuin pitkään aikaan ennen tuota. Tein sille jopa treenisuunnitelmaa ja kaikki meni hyvin, Kaaos vaikutti jotenkin elpyneen ja ehkä olin sitä itsekin. Helmikuussa 2014 saatiin hyvän treenikauden päätteeksi voittajaluokasta ykkönen ja kaikki se kauan kadoksissa ollut usko palasi: kyllä tämä tästä!
Pidettiin suunnitelmallisesti taukoa ja hiljalleen kesän edetessä aloitettiin evl-juttujen kuntoon treenaamista. Katsoin Kaaosta pitkästä aikaa harrastuskoirana: se treenasi normaalisti, joskus jopa pari kertaa päivässä, oppi ja kaikki oli ihan hyvin. Vuoden takainen lopettamispäätös tuntui jopa ihan oudolta - onko minusta joskus voinut tuntua niin toivottomalta?!
Ensimmäiseksi aiottu evl-startti peruuntui juoksun takia, mutta sitten elokuun lopulla päästiin vihdoin tositoimiin. Kaaos teki ekat evl-kokeensa heti peräkkäisinä päivinä: kakkos- ja ykköstulokset ansaituilla kehuilla, "Sinulla on hieno koira!" Siltä se tuntuikin, se oli vastannut koulutukseen ja teki parhaansa uudessa luokassa. Viikon päästä tuli vielä kakkostulos, jota vähän rasitti viikon reissailut.
Nyt jälkikäteen katsottuna tuon viikon jälkeen kaikki alkoi muuttua. Kaaos ei ole enää kertaakaan 31.8 kokeen jälkeen pysähtynyt luoksarin stoppiin (paitsi treeneissä avo-luokan matkalta) ja sille vain "kävi jotain". Piirinmestaruuksissa se oli ihan pihalla, muutamaa viikkoa myöhemmin Parikkalan kokeessa täysin vauhko ja sitten vielä myöhemmin Lappeenrannasta saatiin kuitenkin ykkönen. Sitten Mikkelissä se alkoi vähän äännellä paikallaoloissa, tehden muuten hyvän kokonaisuuden mutta lamaantuen vanhaan tyyliinsä kaukoissa. Nyt se alkoi olla taas vuoden 2013 tasolla ja oma olo sen mukainen.
Loppuvuoden kahden kokeen meininki oli aika identtinen: Kaaos teki 10-liikkeen, sitten romahti ihan täysin seuraavaan kuin ei olisi ikinä mistään luoksetulosta/merkistä/kaukoista tai milloin mistäkin kuullutkaan ja sitten taas seuraavaksi se nappasi 10 jostain liikkeestä heti perään.
Pieksämäen kokeen jälkeen ajattelin ensimmäisen kerran, että tähän ei ole enää onnellista loppua.
Kaaoksen silmät tarkistettiin ja ne todettiin terveiksi. Minulla oli tämän jälkeen enää ell:n arvio siitä, että koiran käytös johtuu jonkinasteisista epileptisistä kohtauksista joiden aikana se kokee näkevänsä huonosti tai jopa ei lainkaan.
Juoksun ja muiden asioiden takia pidettiin ensin ihan totaalitaukoa reilu kuukausi, sitten palattiin hiljalleen treeneihinkin. Treenit meni hyvin ja varmasti jokainen joka Kaaoksen näki, pystyi sanomaan (ja sanoikin) että se osaa kyllä ja on taitava tokokoira. Ainoa mikä ei koskaan toiminut, oli luoksarin stoppi kisamatkalta: se ei reagoinut käsimerkkiin mitenkään ja lentävää palloa juoksi karkuun satunnaiseen suuntaan. Suullisesta käskystä se meni 100% maahan lopulta paineistuen niin että ei enää liikkunut mihinkään. Tässä asiassa olin ensimmäistä kertaa sen kanssa ihan neuvoton: tuntui totaalisesti siltä että tätä koiraa ei voi treenata! Vielä ennen viimeiseksi jäänyttä koetta tehtiin luoksaria ja mietin että tästä me ei enää vaan nousta.
Varkaudessa odoteltiin aika kauan kokeen alkua, kun yksi kilpailija oli myöhässä. Kaaos oli rauhallinen ja rento ja hiljaa. Siinä odotellessa ajattelin että kävi miten vain, niin tämä päättyy tänne tänään. Ja ensimmäistä kertaa ikinä kokeessa, se ei enää löytänyt ruutuun. En meinannut saada sitä edes kehästä pois kun se ei reagoinut käskyihin. Lopulta kokeen jälkeen meni muutamia tunteja kunnes se palautui taas normaaliksi omaksi itsekseen.
Kun on lähes kuusi vuotta elänyt ja hengittänyt joka solullaan jotain asiaa, niin sen loppuminen tuntuu kuin joku olisi kuollut. En voi uskoa että tässä kävi lopulta näin. Sain yhdeltä tuntemattomalta koiraihmiseltä viestin: "Tämä elämä on vaan välillä niin arvaamatonta, ettei aina ole sanoja."
Loppuvuoden kahden kokeen meininki oli aika identtinen: Kaaos teki 10-liikkeen, sitten romahti ihan täysin seuraavaan kuin ei olisi ikinä mistään luoksetulosta/merkistä/kaukoista tai milloin mistäkin kuullutkaan ja sitten taas seuraavaksi se nappasi 10 jostain liikkeestä heti perään.
Pieksämäen kokeen jälkeen ajattelin ensimmäisen kerran, että tähän ei ole enää onnellista loppua.
Kaaoksen silmät tarkistettiin ja ne todettiin terveiksi. Minulla oli tämän jälkeen enää ell:n arvio siitä, että koiran käytös johtuu jonkinasteisista epileptisistä kohtauksista joiden aikana se kokee näkevänsä huonosti tai jopa ei lainkaan.
Juoksun ja muiden asioiden takia pidettiin ensin ihan totaalitaukoa reilu kuukausi, sitten palattiin hiljalleen treeneihinkin. Treenit meni hyvin ja varmasti jokainen joka Kaaoksen näki, pystyi sanomaan (ja sanoikin) että se osaa kyllä ja on taitava tokokoira. Ainoa mikä ei koskaan toiminut, oli luoksarin stoppi kisamatkalta: se ei reagoinut käsimerkkiin mitenkään ja lentävää palloa juoksi karkuun satunnaiseen suuntaan. Suullisesta käskystä se meni 100% maahan lopulta paineistuen niin että ei enää liikkunut mihinkään. Tässä asiassa olin ensimmäistä kertaa sen kanssa ihan neuvoton: tuntui totaalisesti siltä että tätä koiraa ei voi treenata! Vielä ennen viimeiseksi jäänyttä koetta tehtiin luoksaria ja mietin että tästä me ei enää vaan nousta.
Varkaudessa odoteltiin aika kauan kokeen alkua, kun yksi kilpailija oli myöhässä. Kaaos oli rauhallinen ja rento ja hiljaa. Siinä odotellessa ajattelin että kävi miten vain, niin tämä päättyy tänne tänään. Ja ensimmäistä kertaa ikinä kokeessa, se ei enää löytänyt ruutuun. En meinannut saada sitä edes kehästä pois kun se ei reagoinut käskyihin. Lopulta kokeen jälkeen meni muutamia tunteja kunnes se palautui taas normaaliksi omaksi itsekseen.
Kun on lähes kuusi vuotta elänyt ja hengittänyt joka solullaan jotain asiaa, niin sen loppuminen tuntuu kuin joku olisi kuollut. En voi uskoa että tässä kävi lopulta näin. Sain yhdeltä tuntemattomalta koiraihmiseltä viestin: "Tämä elämä on vaan välillä niin arvaamatonta, ettei aina ole sanoja."
"Olen viimeiseen asti yrittänyt uskoa, koettanut pitää toivoa yllä.
Toivo hiipuu ja sitten sammuu.
Sillä hetkellä tuntuu kuin harteilleni laskeutuisi tuhannen kilon taakka, joka musertaa sydämeni ja painaa keuhkoni kasaan."
(Eva Wahlström teoksessa Rajoilla)
Minun tuleva tokokoira, kaikki vielä edessä. Marraskuu 2009.
(kuva: Paula Moisanen)
